Poluilla

(c) Johannes C. Apon Päivät ovat kiitäneet ohitse, eikä kiinteiden seinien sisäpuolella enää nukuta. Ei, vaikka tuntee ulkona riehuvan tuulen varpaissaan. Ulkoilma ei riitä, ovelasti se tunkeutuu sisään ikkunanpielistä. (c) Johannes C. Apon Kapusimme kilometrin korkeuteen toivoen pilvien siirtyvän pois maiseman tieltä. Ja niin ne siirtyivät. Yhtäkkiä kaikesta valuneesta hiestä ja maitohapoista jaloissa tuli hyvä olo. Seisoimme siellä, Nordenskiöldtoppenin huipulla, aurinko lämmitti ja tein talven ensimmäisen lumienkelin. Svalbard on sateenkaarten luvattu maa. Menetämme päivänvaloa puolikkaan tunnin verran joka päivä ja syyskuun yhdentenätoista maa oli valkea. Posti tuo hymynaiheita toisesta todellisuudesta. Siitä unenomaisesta maailmasta, jossa sinä elät ja jossa minä en ole. En nyt. Mutta lupaan tulla takaisin. Nousu Larsbreenille sujui edelliskertaa ilostuttavan paljon helpommin. Oppaan roolista opitaan paljon ja sää on mitä parhain. Trollsteinen huippu jää vallo

Huhtikuussa mediassa vilkkaana käyneen keskustelun innoittamana kirjoitin sanasen tai kaksi minäkin. Susista nimittäin. Pelosta, vihasta, suojelunhalusta. Täällä Svalbardilla ihmiset ovat jatkuvasti varuillaan sutta paljon vaarallisemman pedon takia. Jääkarhuun, tuohon arktiseen kuninkaaseen suhtaudutaan kuitenkin hyvin eri tavalla kuin Suomessa suteen ja tämän eroavaisuuden haluaisin nostaa esille. (c) Environment.no Jääkarhulla ei ole luontaisia vihollisia. Sen pääasiallista ravintoa ovat hylkeet, mutta kuten sukulaiskarhunsa, on jääkarhukin kaikkiruokainen. Talvisin se tappaa noin yhden hylkeen viikossa, mutta kesäisin ravintoa on hyvin hankala löytää. Jääkarhu pystyykin selviämään jopa kahdeksan kuukautta ilman ruokaa. 300-600 kiloa painava arktinen karhu voi kävellä vuoden aikana yli viisituhatta kilometriä ja yltää lyhyitä matkoja juostessaan jopa yli kolmenkymmenen kilometrin tuntinopeuteen. (c) Jenny E. Ross Viimeisin kuolemaanjohtanut "jääkarhuonnettomuus&qu

Viidennessä parakissa juhlitaan ja seuraavana aamuna poikien hiukset löytyvät lattioilta olutroiskeiden seasta. Leirintäalueen sauna on rakennettu kierrätysmateriaalista. Se lämpiää hukkapuulla tunnissa. Imen löylyä kylmien päivien varalle. Merivettä kylmempien. Todella kylmien. Tuttu vieraantumisen tunne on läsnä taas. Ikävästä huolimatta elän eri todellisuutta. Maanantaiaamuna pilvet roikkuvat matalalla, ampumaradalla tuoksuu uudenvuoden juhla ja liput on laskettu puolitankoon. Joku oli kuollut eilen.

Päivä 1 Olemme vasta pari päivää sitten päässeet muuttamaan leirintäalueelta uuteen kotiimme, barakke femmaan , kun hirtämme vaelluskenkiemme nauhat kiinni, ronttaamme rinkkamme pihalle ja huristamme taksilla toiselle puolelle kylää. Ikkunoista sisään viime yönä puskenut tuuli ei ole vieläkään rauhoittunut ja lähtöä myöhästetään viidellä tunnilla. Kun vihdoin pääsemme matkaan, on merenkäynti vieläkin voimakasta ja nielen päälleni roiskunutta merivettä ehkä useampia litroja. Jäätikkö on sininen ja vaikuttava. Se jyrähtelee silloin tällöin muotoaan muuttaessaan. Kasaamme leirimme sen välittömään läheisyyteen, meren rantaan, vuonon pohjaan. Opettajat ovat valmistaneet illallisen, jonka Sigmundin vaimon leipomat mokkapalat kruunaavat komeasti. Keräännymme nuotiolle, jossa palavat Siperian joista tänne ajautuneet ajopuut. Ilmapiiri on iloinen ja odottavainen ja minuakin innostuttaa jo. Päivä 2 Reiteni ovat ankarassa jumissa eilisen venematkan jäljiltä. Yhteisen aamuisen nuotiohetk