Poluilla

Jokainen päivä on edeltäjäänsä valoisampi ja viimeisimmät niistä ovat olleet varsin hektisiä. Olemme järjestelleet Eräsaunaksi  ristittyä tapahtumaamme. Tavaraa täytyy haalia sieltä täältä. Tarvelistalla on telttaa, penkkejä, kuivapukuja, kivääriä, soihtuja ja mitähän vaikka. Kasaan vajonnutta kiuastakin pitää korjailla ja polttopuita pieniä. Koittaa perjantai, jona olen luvannut olla vastuussa myös kaikista saaren neljästä hevosesta. Otukset syövät kolmesti päivässä, mutta erityistarpeita omaava vanhus lisää käyntikertoja viiteen. Kävellen niin tutuksi tulleessa kylässä autolla ajaminen tuntuu kummalle. Haemme lainatavaraa yliopistolta, kasaamme vaatteiden vaihtoa varten lämmitettävän teltan, pilkomme puita, lämmitämme kiuasta tunteja, järjestämme nuotiopaikan ja aina välillä pyrähdän tallille heittelemään heiniä tai päästämään hevosvanhusta pihalle. H-hetken lähestyessä sytytämme nuotion, keitämme vettä, kuljetamme vettä, siivoamme jälkemme, sammutamme kiukaan, kokoamme saunan,

Olin lueskelemassa vanhoista, suomalaisista tarinoista, jotka heijastelevat kansamme silloista luontosuhdetta, mutta eksyin aiheesta hieman. Päädyin suomalaisiin sananlaskuihin, joista halusinkin listata parhaimmat. Kyllä vanha kansa tietää! Ahne on hyvä ottaan mutta käs vapisee, jos antaa tarttis. Akoilla ja susilla on maailma pilattu. Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku. Edes joku tolkku pitää olla, sanoi hoitaja kun hullua elvytti. Ei aatelinen eikä krapu menesty Pohjolassa. Ei elämä irvistellen somene. Ei ilman toimeenkaan tule, ettei yhtä kertaa päivässä hullutella saa. Ei kusihätä paskomalla lähre. Ei se lapsi ikinä itse kävele, jota aina talutetaan. Ei se tapojansa paranna, joka ei mieltänsä pahoita. Elämä on kuin lapsella paita: lyhyt ja sontainen. Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy. Heleppoo kun paskanajo iliman perälautaa. Ilossa elää pitää, vaikka päivän vähemmän. Itku pitkästä ilosta, pieru paljosta naurusta. Joka aamusella

Lähdön aamuna herään niin aikaisin, ettei väsytäkään vielä. Bussikuski on nyrpeänä, kuten tavallisesti ja pariskunta käytävän toisella puolella varsin haikeissa tunnelmissa. Selätän Pessimisti-Paanasen epäilyt ja ehdin kuin ehdinkin lennolleni. Herätessäni Oslosta väsymys on saavuttanut minut. Vaellan zombina oikealle portille ja löydän Olan. Hänelläkin on jo ikävä takaisin. Koneessa takanani istuva äänekäs pikkulapsi tunkeutuu uneeni. Unimaailmassa hän tosin huutaa norjan sijaan englanniksi. Luulen herääväni siihen, että olemme laskeutuneet ja kone on jo pysähdyksissä. Tihrustettuani ulos hetken totean olevani yhä pilvien yllä. Auringon valon voi nähdä oranssina nauhana eteläisessä horisontissa ja pilvien raoista pilkistävät lumihuippuiset vuoret erottaa altamme juuri ja juuri. Laskeutuessamme Longyearbyeniin vieressäni nukkunut nuorimies herää. ” We are on Svalbard, aren’t we? ” Kummastun kysymyksestä. Hän lentää tänne kuulemma kerran kuukaudessa, levyjä soittamaan.

Joululoma on ollut hiljaiseloa. Tai ei oikeassa elämässä. Oikeassa elämässä se on ollut täynnä aktiivista löysäilyä siellä täällä, ystävien kera. Vaikka mitääntekemättömyydestä seurannut huono omatunto nipistelee jossain sisuksissa aina välillä, olen osannut nauttia olostani. Toivon muidenkin osanneen. Olimme eräänä iltana lähdössä "tyttöjen kesken" viettämään iltaa isolle kirkolle, oikein baariin . Naaman maalaus, tukan laitto ja vaatteiden valinta suoritettiin huolella - kuten hyviin tapoihin kuuluu. Ilta oli hauska ja tapahtumarikas, mutta yksi asia jäi mieleen kaihertamaan: ne paljon puhutut ulkonäköpaineet. Tuntuu pahalta kuunnella, kun kaunis, fiksu ja kaikin puolin hurmaava nuori nainen pohtii ääneen, ettei kelpaa. Että näyttää väärältä ja että korjattavaa olisi tässä ja tuossa - ja tuollakin vielä. Tuntuu pahalta tajuta hänen luulevan, ettei hän riitä sellaisena kuin on. Että pitäisi olla jotain parempaa, jotain haluttavampaa . Siitä ei ole kauaakaan, kun olen its