Poluilla

Juoksija Lauren Fleshman kirjoitti siitä, miten julkisuudessa näkemämme kuvat vääristävät käsitystämme normaaliudesta. Näemme äärimmilleen muokattuja vartaloita niiden parhaimpina hetkinä ja mahdollisesti kuvia on vielä käsitelty. Omissa peilikuvissamme kiinnitämme huomiota seikkoihin, joista emme pidä ja joita häpeämme. Fleshman heittää meille myös haasteen . Tuodaan normaalius ja totuus esille hyväksikäyttäen sosiaalisen median voimaa. Minun panokseni on tässä. Sinut  on haastettu. Runner Lauren Fleshman wrote about how the images we see in media twist our perception about normality. All we see is extreme bodies in their best moments and in addition many of these pictures have been retouched. When see ourselves in the mirror, we pay attention to body parts we don't like, the ones we are ashamed of. Fleshman challenge s us. Let's show the truth and take advantage of the power of the social media. This is my contribution. You  have been challenged.

Jääluolaan rymyäminen ei aiheuttanutkaan ahtaanpaikankammotusta ja suklaajuustokakku ilahdutti syntymäpäiväsankaria vieraineen. Lumivyöryyn jäämistä voisi verrata pendolinon alle jäämiseen, mutta hiilidioksidimyrkytys on kuulemma mukava tapa kuolla. Luokkakavereiden elävältä lumeen hautaaminen tuntui omituiselta, itse haudatuksi tuleminen varsin pahalta.                              Hengittäminen oli vaikeaa ja ahdistus läsnä.                              Kaksi minuuttia.                              Selvisin. Mihin on kadonnut itse tekemisen meininki pienten heppatyttöjen elämästä, mietin. ”Silloin kun minä olin pieni…” Nybyenin opiskelijaparakissa tarjottiin tacoja ja tunnelma oli lämmin. Kiitos kutsusta, Elisa . Hetken ikävöin yhteisasumista koko luokan kesken, vaikka kävelymatka ylämäkeen ja ainaiseen vastatuuleen tuntuikin joskus masentavan pitkältä. Mystinen oksennuskuumetauti johti koko luokan ensimmäiseen sairauspoissaoloon. Kiitos tästä kunniasta.

Kun kouluviikko alkaakin vasta keskiviikkona, on helppo elää kolme päivää sunnuntaita. Niistä kahtena tienasin työharjoittelutunteja moottorikelkkailemalla. Oli mielenkiintoista päästä vihdoin aitoihin tilanteisiin vieraiden kanssa, vaikka toiminkin lähinnä aktiivisena tarkkailijana. Yksi vieraista arveli minua ruotsalaiseksi. Otin sen kohteliaisuutena: olin mitä ilmeisimmin onnistunut mumisemaan jotain, jonka mies oli tulkinnut ruotsalaiseksi aksentiksi. Keskiviikkoaamupäivän vietimme ihan oikeassa luokkahuoneessa UNISilla. Merijääteorian jälkeen tunsin olevani varsin varma siitä, että mielelläni pysyttelisin kovalla maalla, kaukana jäistä. Tuli aika pukeutua kelkkahaalareihin ja hypätä lumikissan kyytiin, joka kuljetti meidät läheiselle lammelle. Meri ei ole vielä suostunut jäätymään. Ensimmäisenä oli vuorossa pelastusharjoitus , johon tomerana tyttönä ilmoittauduin vapaaehtoiseksi uhrin rooliin. Vyötäisilleni sidottiin naru, kävelin ohuesti jäätyneen avannon pinnalle ja hum

Tehtävänä suunnitella reitti, luoda waypointit ja navigoida GPS:n kanssa. Kohteena Sarkofagen viisisataaviisikymmentä metriä merenpinnan yläpuolella. Sukset jalassa vuori näyttää aiempaa korkeammalta, isän vanha GPS on kuin tiiliskivi taskussa. Nousu ei ole vaikea, mutta raskas. Liian raskas. En tiedä kuinka paljon pitäisi kuntoilla, ettei tarvitsisi aina odotuttaa muita. Otsalamppua ei tarvitse kaivaa repusta: päivänvalo on täällä, vain hetken, mutta on kuitenkin. Ei se vielä häikäise. Longyearbyenin valot valaisevat eteemme aukeavan laakson, kun takanamme pilvet hipovat jäätikön reunaa. Tuuli nousee. Laskeutuminen sujuu nousua nopeammin, vaikken tiedä vietänkö enemmän aikaa suksilla vai hangessa istuen tai maaten. Tunturisuksilla kääntyminen ja auraaminen ovat kaikkea muuta, paitsi hallussa. Muistelen mummini sanoja: "Se on hyvä, kun on perse valmiiks lähellä maata, ni ei kaadu korkeelta." Turhautuminen on lähellä ja kiroilen