(c) Jaakko Hyvönen Täällä olen, kaupungissa. Se humisee, öisin hiljempaa, päivisin kovempaa, mutta jatkuvasti se humisee. Toisinaan äänet tulevat lähemmäs ja erottuvat yksittäisinä. Raitiovaunu. Puhe. Autossa soiva musiikki. Lintu. Sitten kaikki on taas yhtäjaksoista huminaa, äänten epätasaista massaa. Ihmisetkin, joista en yhtäkään tunne. Ne ovat lähellä toisiaan, silti erillään. Lähellä minua, silti kaukana. En tiedä keitä he ovat, mistä he ovat tulossa tai minne menossa. Yhtä kerrallaan voin tarkemmin tarkkailla. Mitä hän sanoo tai tekee? Onko hän ryhdikäs vai kasaan painunut? Mitä hän on pukenut päälleen tänään? Tuoksuuko hän, kenties tupakalle, hajuvedelle tai viinalle? Pian hän kääntyy eri kadulle, nousee eri bussiin tai lähtee ravintolasta. Poistuu silmistäni ja hetkeä myöhemmin mielestänikin. Pasilan asukastalossa järjestettiin Hävikkikarnevaalit. Kuka tahansa oli tervetullut, eikä kaikkia kävijöitä olisi ulkoisesti voinut mitenkään niputtaa yhteen kategoriaan. Sen kaltai